Lintuvaarasta

Kotona ollaan, lopultakin. Yritän kuvailla tätä, vaikka se on hankalaa. Vaikka itkin koti-ikävää matkallani ja vaikka usein herkistyn kun pääsen pitkän ajan jälkeen taas kotiin, tällä kertaa olen ollut aivan rauhallinen ja tyyni.

Suomen puhuminen tuntuu hyvältä. Kieli, voi kuulostaa hullulta, mutta pitää matkustaa yksin maailman ääriin muutamaksi viikoksi puhumaan pelkkiä vieraita kieliä, jotta oppii ihan oikeasti arvostamaan suomen kieltä. Kieli on niin iso ja tärkeä juttu, ettei sitä käsitä ennen kuin se yhtäkkiä puuttuu. "I have an English brain and a Finnish brain", selitin vikana päivänä Amelialle, joka asuu Lontoossa. Viimeiset pari viikkoa olen ajatellut englantiaivoillani, ja oikeastaan ainoat jutut joita suomiaivot ovat tehneet, ovat olleet tämän blogin kirjoittaminen ja skypettäminen, silloin kun olen ollut yksin ja langattomassa. Vaihtelen kirjoitustyyliä vähän väliä, se voi häiritä joitain, mutta mä vain kirjoitan sitä mukaa kun saan ajatuksen valmiiksi, ei siinä sen kummempaa. En oikeastaan editoi tätä, tai poista mitään mitä olen kirjoittanut.

Englantiaivoissa on paljon juttuja ja fraaseja, joita olen imenyt itseeni sellaisista lähteistä kuin MASH, Doctor Who, Harry Potter, The Muppet Show, tosi monet elokuvat ja tietysti runot ja laulujen sanoitukset. Suomalaiset kuulostaa esim. monen aasialaisen korviin amerikkalaisilta, ilmeisesti siksi että meidän telkkari on täynnä jenkkisarjoja ja -leffoja. Eurooppalaiset ja amerikkalaiset olivat aika hyvin perillä siitä, mistä olen kotoisin kun sanon, että Suomesta, f/ Finland. Sen sijaan monelle aasialaiselle sanoin että ei, en puhu englantia äidinkielenäni, vaan Suomessa puhutaan suomea. Puhutaanko teillä koulussa englantia? Ei, vaan suomea. Mutta sinä kuitenkin puhut perheesi kanssa englantia? En, vaan suomea. Se ei todellakaan ole selvä asia kaikille.

Amelia sanoi mulle, että oma kieli on tosi siisti juttu, ja että englantia puhuvana on tosi vaikea kuvitella, millaiset pari viikkoa mulla on nyt takana. Hän sanoi, että on jopa vähän kateellinen mulle. Koska minne mä ikinä menenkin, varsinkin silloin kun menen yksin, mulla on aina jotain sellaista omaa mukana, joka ei ole tavara, jota ei voi varastaa tai unohtaa hotellihuoneeseen. Juteltiin silloin Akureyrin reppureissaajakodissa sen yhden miehen kanssa, hitto vie kun nimet unohtuu nopeesti... Se sanoi mulle ja Satulle, että meillä on oma salakieli, jota kukaan muu ei ymmärrä :D me voidaan käydä salaisia, yksityisiä keskusteluja ilman, että kukaan ymmärtää. (Tai melkein kukaan, ainahan siinä on se vaara ettei me olla ainoat suomalaiset turistit siellä missä ollaan. Maailma on loppujen lopuksi aika pieni.)

Istun nyt keittiön pöydän ääressä, yhä yöpuvussa, ja hörpin teetä ja syön ruispalavoileipää. Ulkona on märkää, mutta aurinko pilkottaa. Lämpötila jotain +18. Mulla on levollinen olo. Olen nukkunut muutaman pitkän yön nyt, ja heräsin tänään jo kahdeksalta, eli vuorokausirytmi alkaa palautua. Ei ole pitkään aikaan ollut tällainen olo. Niin kuin ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, mennä minnekään tai olla missään muualla.

Aion laittaa kuvia, kun saan koneen auki, varmaan lähipäivinä. Ja aion seuraavalla reissulla laittaa enemmän tabletilla otettuja kuvia tänne, tuntuu vähän hölmöltä jaaritella pitkät pätkät kaikesta vaikka voisin laittaa kuviakin... olen vain tähän saakka ajatellut että laitan tänne vain hyviä kuvia enkä huonoja. Mutta eihän tuo Echo beachin kuvakaan ole yhtään huono tai epätarkka, vaikka otinkin sen tällä. Seuraavan kerran kirjoittelenkin sitten kun on NVM 2014, eli Uppsalasta (tai varmaan jo matkan varrelta) syyskuun vikana eli hirvestyskauden avajaisviikonloppuna... no, elämä on valintojen tekoa, ei siitä mihinkään pääse.