ja vielä yksi asia

Tämän ei ole tarkoitus olla valitusblogi, mutta yksi juttu pitää kyllä silti vielä sanoa, ihan siltä varalta jos joku suunnittelee klinikkavaihtoa tänne. Enimmäkseen mulla on ollut tosi ikimuistoista ja hauskaa. Välillä vaan ärsyttää ja väsyttää, koska teemme päivittäin reippaasti yli 10-tuntista työpäivää.

Koska täällä on niin pienet vuosikurssit, täällä kierretään klinikoilla yksin tai max. kahdestaan jonkun toisen opiskelijan kanssa. Yhteisiä juttuja on joinain päivinä, kuten esim. tiistaisin on possuiltapäivä kaikkien niiden kesken, jotka ovat tuotantoeläinklinikoilla (Ambulanz, Reproduktion, Chirurgie, innere Medizin). Vaihto-opiskelijat, joita ehkä tulee, ripotellaan niille viikoille ja niille klinikoille, joihin mahtuu. Vaihtaminen onnistuu vain sellaiselle klinikalle, jossa on tyhjää sillä viikolla. Ylimääräiseksi ei voi mennä, enkä todellakaan ymmärrä, miksei, kun muutenkin täällä saa enimmäkseen katsella vierestä, kun eläinlääkärit tekevät kaikkea. En ymmärrä myöskään, miksi täällä oletetaan vaihtarien olevan tyytyväisiä siihen, että pääsevät täällä Zürichissä edes jonnekin, hah. Itse en pääse lainkaan tuotantoeläin-reproklinikalle, joka olisi ollut mulle ylivoimaisesti kiinnostavin kaikista (utaretulehduksia, sairaita vasikoita ja post-partum kohtupotilaita) ja tällä viikolla siellä on Nantesin yliopistosta Maud, joka sanoi mulle eilen haluavansa pieneläinlääkäriksi, eli varmaan olisi hänkin saanut vähän enemmän irti vaihdostaan, jos olisi kysytty mitä klinikoita hän mieluiten tekisi täällä ollessaan! Mutta ei multakaan kysytty, meille kummallekin vaan arvottiin jotku klinikat, jotka olivat vapaina. Minä ja Sasha ollaan sentään molemmat kesäkuun kaksi vikaa viikkoa hevosten sisätaudeilla, eli just sellaisen aiheen parissa, joka ei kovin paljon kiinnosta kumpaakaan ja josta kumpikaan ei muista paljon mitään! Tulee varmaan hauskaa siellä sekoillessa, tosin, kuten jo sanoin, kunkin klinikan ilmapiiri on siellä työskentelevien ihmisten vastuulla eikä potilaiden, ja kaipa ne hevoset sairastelee ähkyjään ja ruokatorventukos-aspiraatiopneumonioitaan ainakin melkein samalla tavalla kuin Suomessa.

Pointtina siis: jos lähdette Zürichiin, on ihan täysin sattuman kauppaa, mitä klinikoita satutte saamaan. Itse olisin ollut pulassa, jos olisi pitänyt saada klinikkavuosi kokonaan valmiiksi tämän vaihdon myötä. Onneksi päätin ottaa rennommin.

tuotantoeläinkirralta

eli kirurgialta. Tosin meillä on kyllä enimmäkseen ortopedisia potilaita (dislokaatiot jne. ovat sisätautien potilaita). 

Pakko sanoa, että tällä viikolla en ole viihtynyt täällä mitenkään erityisen hyvin. Kaikki eläinlääkärit ovat sveitsiläisiä, mikä on tietysti ihan odotettavissa, mutta kun osalla sveitsiläisistä on hirmuinen ongelma kirjasaksan puhumisen suhteen. Myös Maryvonne on sanonut puhuvansa mulle mieluumin englantia, koska hän on itse syntyjään ranskankielinen; kirjasaksa on ollut koulussa kuin pakkoruotsia. Olen huomannut viihtyväni paljon paremmin sellaisilla osastoilla, joissa työskentelee saksalaisia, itävaltalaisia tai muita kuin saksan natiivipuhujia (kuten minäkin olen). Silloin kamalinkin schwiizerdüütsch taipuu myös pikkuisen selvempään suuntaan niiden suussa, joilta sitä tulee. Ymmärrän siitä muutamia sanoja ja lyhyitä lauseita, jos puheenaihe on tuttu (esim. joku potilas). Mutta esim. tänään meitä oli aamukierrolla vain minä ja sveitsinsaksankieliset eläinlääkärit, eikä minun vuokseni kyllä alettu vaihtamaan kieltä selvemmäksi eikä edes englanniksi. Suurin osa puheesta meni ihan ohi. Alkaa miettiä, miksen sitten mennyt Saksaan, jos kerran haluain puhua saksaa... No, muista kuin kielisyistä ehkä, ja sitä paitsi, mistäpä mä olisin voinut tietää. Muut opiskelijat ovat olleet mukavia ja ymmärtäväisiä, ollaan pidetty potilasseminaareja ja mäkin olen esitellyt pari potilasta heille kokonaan saksaksi ja saanut tosi kannustavaa palautetta!

Mutta olen mä jotain oppinutkin, kielestä siis. Äänenpaino ja intonaatio muistuttavat pikkuisen skottienglantia. Tervehdys on ilman muuta Grüetzi! tai jos sen sanoo hiljaa vaikka vastaantulijalle, se on yleensä vain grz. Tervehdin aamulla bussipysäkille kävellessäni yleensä 3-5 vastaantulijaa. Ihan kaikki nuoret ihmiset eivät tervehdi, mutta varsinkin vanhukset hymyilevät oikein nätisti. Grüetzi mittenatt sanotaan myös, aika usein silloin, kun tervehditään montaa ihmistä samalla kertaa. Erotessa käytetään aika usein tuttua saksan Tschüs! tai italian Ciao! (tsau!), usein myös hei-heitä, Ciao-ciao! Kiittäessä voi vääntää sanan danke ihan mihin tahansa donchre -kuuloiseen muotoon. Suomen ärrää voi käyttää surutta, saksan hentoa soinnillista ärrää ei juuri kuulekaan muilta kuin natiiveilta - sveitsiläisten ärrä on ihan kunnon limaa kurkusta irrottava korahdus. Ja sitä lisäillään sellaisiinkin sanoihin, joissa sitä ei alun perin ole (kuten vaikka tuo kiitos...) Paljon kuulee kiitoksena myös ranskan Merci, paitsi sekin äännetään saksalaisittain ja käytetään yleensä suomen ärrää, jolloin lopputulos kuulostaa suunnilleen merssi'ltä. Yleinen tapa on myös lisätä kiittäessä sanan perään vielmal (monta kertaa), danke vielmal tai merci vielmal. Osaan sanoa yhden ainoan lauseen sveitsinsaksaksi, ja se on sellainen "onko selvä" tai "sopiiko" tai "onko tämä hyvä" tai "riittääkö", monikäyttöinen; en tiedä miten se kirjoitetaan, mutta lausuttuna se voisi olla Sch'guat? kysyvällä äänensävyllä siis. Gut (hyvä) äännetään yleensäkin täällä ennemminkin guat.

Olen saanut päivitellä täällä aika paljon juttuja. Voisin melkein tehdä listan jutuista, jotka tehdään kuten meillä ja jutuista, jotka tehdään ihan eri tavalla kuin meillä. 

Tuotantoeläinsairaalan osastolla on tällä hetkellä aika monta potilasta, jotka olisi Suomessa aika todennäköisesti  ammuttu laitumelle sen sijaan, että olisi ensinnäkään edes harkittu hoitoa tai toisekseen lähdetty kuljettamaan. Meillä on kaksi murtumapotilasta täällä, toinen on 2v hieho, jolla on radiuksen ja ulnan murtuma ja toinen on 9kk hieho, jolla on kipsin ulottuvuudesta päätellen vuohisluun murtuma. Vanhempi hieho on 5kk tiineenä ja se tuotiin sairaalalle ilmeisesti eräänlaisella riippumattoviritelmällä (eli sen ei tarvinnut seisoa trailerissa itse... en tosin tiedä paljonko roikkuminen sitten sattui kun en ole sitä nähnyt). Suomessahan pitkien putkiluiden murtumia ei hoideta lainkaan hevosilla eikä lehmillä, koska ne vaatisivat sairaalahoitoa eivätkä nämä eläimet ole kuljetuskuntoisia. Eli hoitona on lopetus. Tuo nuorempi hieho on vähän harmaalla alueella, kun nyrkkisääntönä vain kintereen ja karpuksen yläpuoliset murtumat pitää ampua/lopettaa saman tien; eli tuo vuohisluun murtuma olisi periaatteessa kipsattavissa ilman ortopedistä kirurgiaakin. Siihen vain harva ryhtyy kustannussyistä, kun jalka pitää kipsata tai lastoittaa kunnolla aika pitkäksi aikaa, pitää puhtaana ja vaihtaa parin viikon välein. Ennuste on toki hyvä nuorella, kasvavalla eläimellä, jonka luut paranevat nopeasti, ja on Saarellakin joskus kipsailtu vasikoiden jalkoja, jos omistaja on sallinut (hoitamattakaan ei saa jättää joten käytännössä vaihtoehdot ovat kunnon hoito ja lopetus). Olen jutellut eläinlääkäreiden kanssa ja moni on sanonut, että ei ehkä lähtisi kipsailemaan edes jalkojen alaosien murtumia isoilla eläimillä.

Olen saanut tällä viikolla palautetta mm. yleistutkimuksen tekemisestä (koska teen eri järjestyksessä), suoneen pistämisestä (pitää aspiroida monta kertaa silloinkin kun antaa 0,7ml ksylatsiinia iv. ja mä aspiroin vaan aluksi ja lopuksi) lihaksensisäisen injektion tekniikasta (ei suoraan vaan vinoon ja mä olen aina uskonut, kun on sanottu että se pitää saada syvälle, muuten se jää ihonalaisrasvaan eikä imeydy) ja lehmien käsittelemisestä (jota en saisi tehdä koska opiskelijat eivät saa satuttaa itseään eläimiin, joita kuitenkin lääkitsen yksikseni mm. sillä lihaksensisäisellä prokaiinipenisilliinillä, joka kirvelee). Hohhoijaa. Välillä tuntuu, että sanomista tulee ihan jokaisesta evän väräytyksestä, mitä teen. Minä kyllä tiedän nyt, kun olen ollut täällä, että sama asia voidaan hoitaa usealla tavalla ilman, että mikään tavoista olisi väärä tapa; tuntuu vaan, että kaikki eivät täällä ymmärrä sitä. Enimmäkseen puren kieltäni ja annan asioiden olla. Tuntuu vain hieman typerältä olla opetettavana, kun aiheena on joku noin triviaali asia, joka olisi pitänyt osata jo vuoden ekoilla viikoilla klinikassa (ja oikeastaan osasin nuo kaikki jo ennen sitä). Oikeastaan tuo äskeinen koskee vain yhtä eläinlääkäriä (tai ehkä kahta) täällä kirralla, muut ovat kivoja ja selittävät ohjeet mulle aina saksaksi, ja vasta jos en ymmärrä, englanniksi.

Anteeksi vuodatus. Tätä tulee varmasti vielä lisää, kunhan kerkiän. Hellesää pistää ahdistamaan, täällä on niin hirveän kuuma.

Comojärvestä

Kävin uimassa :)

Ollaan parhaillaan järven rannalla Lido di Olmossa, tällaisella rajatulla alueella (pääsymaksu 5€/nenä) jossa on maksullisia aurinkotuoleja ja -varjoja. Meillä on varjo (3,50€ saimme sen käyttöön), ja tässä nurmikolla on aika mukava loikoa. Satu nukkuu, minä luen ja räplään puhelinta. On lämmintä, vesikin on sellaista sopivaa, ehkä 21-22 astetta. 

Comojärveltä, Italiasta

Tunneli päättyi ennen pitkää ja saavuimme Luganoon. Käytiin aseman ulkopuolella hämmästelemässä maisemia ja hakemassa Bretzelkönigistä patongit ja jääteet matkaeväiksi.

Luganon lisäksi vaihdoimme junaa Chiassossa, aivan Italian ja Sveitsin rajalla. Chiassossa Italiaan päin lähtevät junat lähtivät tullikyltin ja -portin takaa, mutta meiltä ei kyllä kysytty edes passia rajaa ylittäessä. Kävelimme sinne ja nousimme junan kyytiin. Itse asiassa Luganon jälkeen kukaan ei edes kysynyt meiltä matkalippuja!

Como on pieni kaupunki Comojärven (lago di Como) pohjukassa. Järvi on pitkulainen ja kolmihaarainen ja haarojen väleissä on korkeita huippuja. Chiassosta oli vain 5 min matka Como St Giovanni -asemalle, jossa jäimme pois. Aseman läpi pääsi kulkemaan kävelykatua pitkin kaupungin keskustaan. Joukossa oli paljon vanhoja (keskiaikaisiakin) rakennuksia, mm. täkäläinen kirkko on erittäin vanha. Jostain syystä sinne ei tänään iltapäivällä päästetty turisteja sisälle käymään, joten ihailtiin sitä vain ulkopuolelta. Käppäiltiin kaupungilla iltapäivä rinkat selässä sen takia, että hostelli on auki vain klo 7-10 ja 16-24, eli ovet ovat lukossa muina aikoina. Käytiin myös jätskillä ja muutamassa kaupassa. Kadulla oli kirpputorimyyjiä ja Satu löysi itselleen pienen kaulaketjussa roikkuvan kellon.

Neljältä kävimme hakemassa hostellin avaimen ja jättämässä tavarat sisään. Käytiin sitten vielä uudestaan tutkimassa kaupunkia, niin ja syötiin tietenkin; raviolia tomaattikastikkeessa (pomodoro), oli aika hyvää. Valkkarina sen kanssa join sellaista, jonka jäljiltä kuitissa lukee "Gewurtz.Cald.Bicc", 6€ lasillinen (pyysin tarjoilijaa suosittelemaan jotain). Tämän jälkeen kävimme vielä uudestaan jätskillä.

Illalla kävelimme vielä Brunatessa, jonne pääsi vaijerijunalla kaupungin toiselta laidalta. Lippuja sai hostellin respasta alennetulla hinnalla. Ylhäältä on paljon valokuvia, sieltä oli upeat näköalat. 

Ollaan oltu liikekannalla koko päivä ja nyt väsyttää, jalkoja ja päätä. Huomiseksi suunniteltiin rannalla makoilua, uimista ja kirjan lukemista. 

turistilta

Terveisiä junasta!

On viides päiväni kellojen ja jodlauksen maassa. Sää on suosinut jokaisena päivänä ja paljon olen ehtinyt nähdä ja kokea. Marian hostess, jonka luona minäkin olen majaillut, on myös tosi mukava. 

Istumme juuri Marian kanssa paikallisessa IC:ssä matkalla Luganoon, jossa vaihdamme paikallisjunaan, joka kuljettaa meidät Italian puolelle. Kohteenamme on tällä kertaa Como-järvi!

Aamu oli vaiherikas: olimme ostaneet (arvokkaat) junaliput ennakkoon, ajatuksenamme mennä klo 9:32 Zürichistä lähtevällä junalla, mutta nukuimme pommiin. Heräsimme aamulla ensin tunnin liian varhain (7:15), koska minun herätyskelloni oli Suomen ajassa. Marian herätys taas oli asetettu soimaan pelkästään arkipäivinä... Joten seuraavan kerran heräsin siihen, että Maria kauhuissaan toteaa kellon olevan 9:11. :D 

Teimme ninjalähdön ratikkapysäkille, mutta emme silti mitenkään ehtineet puoleksi rautatieasemalle. Kaikeksi onneksi olimme ostaneet flexible-tyypin liput, joten pääsimme seuraavaan junayhteyteen samoilla lipuilla. Lippuluukulla meitä palvellut mies oli hyvin sympaattinen ja jopa tulosti meille liput ilmaiseksi. Ilmeisesti kansainväliset liput pitää tulostaa, vaikka ne olisivatkin kännykässä pdf:nä..? 

Junalla kulkeminen ei ole kokemukseni mukaan aivan niin yksinkertaista, koska paikallisen VR:n nettisivut ovat sekavat, lipputyypeistä ei aina ota selvää ja hinnat tuntuvat määräytyvän jokseenkin mielivaltaisesti. :D Liput pitää myös näyttää mobiilisovelluksesta tai tulostettuna paperilta, ja maan sisälläkin kulkiessa täytyy passi näyttää, jotta on varmasti sama henkilö kuin lipussa. Eilen teinkin koko päivän reissun Luzerniin, jonne on 50min junamatka Zürichistä. Hieman jännitti, kun olin netissä onnistunut saamaan lippuuni nimeksi pelkän "Satu Ke", mutta konduktööri ilmeisesti tulkitsi sen mokaksi. 

Luzern oli kaunis kaupunki, jossa on osittain keskiaikainen keskusta. Kuten Zürichissä, kaupungin läpi kulkee joki ja ympärillä on järvi. Tein sieltä käsin kierroksen Mt Pilatuksen huipulle: ensin junalla Alpnachstadiin, siitä hammasratasjunalla vuorenhuipulle, ja alas tulin gondoleilla toiselta puolelta. Hammasratasjunarata on yli 100 vuotta vanha, maailman jyrkin rautatie. Matka huipulle oli uskomaton. 

Huipulta (2,1km merenpinnan yläpuolella) oli aivan huikeat näkymät, järviä ja peltoja, metsää, muita lumihuippuisia vuoria (Toblerone-vuoret?) Huipulla oli myös alppitorvensoittaja!! Hieno, haastava soitin, joka sopii vuorilla soitettavaksi uskomattoman hyvin. 

Nyt saavuimme tunneliin, olemmekohan maailman pisimmässä rautatietunnelissa? Sen pitäisi olla tällä pätkällä. Jatkan keskittymistä junailuun. Kohta olemme Italian auringon alla!

terveisin, 

Satu

eläintarhasta

Satu on nyt täällä mun luona kyläilemässä (se tuli jo tiistaina oikeastaan, mutta torstai oli ensimmäinen mun vapaapäiväni). Vietettiin helatorstaita eläintarhareissun merkeissä. Itsekkäänä henkilönä minä otin opiskelijatodistukset mukaani; eläinlääkäriopiskelijat nimittäin pääsevät aika monessa yliopistokaupungissa eläintarhoihin ilmaiseksi sisälle.

Papukaijoilla oli ihan hiemuinen meteli päällä. Kaksi niistä koitti vähän tapellakin, ja nämä muut yrittivät torkkua oksan paksummalla osalla. Ilmeistä päätellen miettivät vain, että olisivat nyt jo hiljaa...

Suurin osa kuvista on otettu jonkin lasin läpi, mutta ainakin kameran näytöllä näyttivät yllättävän hyviltä siitä huolimatta. Aloitimme kierroksen tällaisesta talosta, johon kuului mm. näitä tukaaneja. 

Näitä värikkäitä lintuja sai katsella vain tuollaisten vaaleiden verhojen väleistä, koska olivat kuulemma vasta tulleet eläintarhaan ihmisten näytille, ja ilmeisesti vähän ujostutti yhä.

Täytyy sanoa yksi juttu tästä eläintarhasta; lapsia oli ihan hirveästi ja käytävät ahtaita, koska väkeä oli tietenkin paljon liikkeellä. Erityisen järkyttävää oli minusta se, että jotkut lapset lääppivät, koputtelivat ja hakkasivat nyrkeillään ikkunalaseja, ja mitä heidän vanhempansa tekevät? Kuvaavat kännykkäkameroillaan. Kerran tai pari teki mieli tarttua johonkin pieneen ranteeseen ja sanoa oikein tiukasti vaikka suomen kielellä että nyt s--tana turpa kiinni ja jätät sen elukan rauhaan. Tämä tukaani ei onneksi ollut ehkä niiden kaikkien kiinnostavimpien eläinten joukossa, mutta muutamia muita kävi kyllä vähän sääliksi.

Apinoita oli paljon erilaisia, niistä on lisää kuvia!

Tämä kaveri oli hauska ja uteliaskin! Se tuli tutkimaan lasia lähempää.

Löydätkö kuvasta ison sammakon? Me nähtiin se vasta, kun sen alaleuka pullistui.

Nämä sammakot olivat upeita! Miten mikään voi olla tuon värinen? Sammakoihin liittyen oli myös tietoisku (kaikki saksaksi, ranskaksi ja englanniksi); sammakot ovat indikaattorieliöitä tietyissä ekologisissa systeemeissä, sillä ne ovat niin hirmuisen herkkiä ympäristön muutoksille - sammakot siis katoavat alueelta ensimmäisenä, kun elinympäristö muuttuu jollain alueella. Sammakot ovat monella tavalla hyödyllisiä ja ystävällisiä eläimiä, vaikka osa onkin myrkyllisiä; jotkut sammakoiden tuottamat myrkyt ovat käytössä nykylääketieteessä sairauksien hoidossa, toisaalta sammakot syövät sääskiä ja hyttysiä, jotka levittävät mm. malariaa; sammakoiden häviäminen alueelta saattaa siis vaikuttaa jopa ihmisten sairastuvuuteen!

Noh, sitten päästiin käärmeosastolle.

Näitä sinisiä liskoja oli kaksi samassa terrariossa.

Kameleontti!

Oijoi, tätä kuvaa täytyy katsoa isona, että sen näkee! Suklaasammakko, jossa on valkosuklaatäpliä! Ja niin hirmuisen pikkuruisia!

Tästä tuli mieleen Katoavainen lasi Lontoon eläintarhassa... Olisi tehnyt hyvää niille ärsyttäville riiviöille, jotka koputtelivat tämänkin ikkunaa. Se varmaan kierteli tuossa sen takia, että sillä oli nälkä ja se olisi halunnut nielaista jonkun lapsen pään. Nammmm!

Tämä taisi olla joko viereisessä häkissä tai samassa; vähän rauhallisempi yksilö.

Tämä kaveri patsasteli oikein uljaan näköisenä.

Pyton. En muista ihan kaikkien eläinten lajinimiä, mutta muutamat kyllä jäi mieleen.

Tämä taisi olla filippiinienkrokotiili.

Pingviineillä oli alakerrassa vähän ahtaan näköistä (eikä niitä paljoa ollutkaan). Maisema taustalla on maalaus. Osalla oli sulkasato. Tuollaista pingviinihöyhenpeitettä olisi kyllä ihana silittää, miltähän se tuntuisi...

Vedessä ui pikkutaimenia!

Sähköankerias! Oli ihan todella, en liioittele!

Koralliakvaario. Tuolla oli kyllä muutama kalakin seassa. Koralliriutoista en muista, että olisi ollut tietoiskua, mutta ehkä en vain katsellut tarpeeksi.

Valtameristä oli kyllä kerrottu muuta tietoa, varsinkin muovijäteongelmasta; näytillä oli yhdessä nurkassa jopa asetelma, jossa linnun luurangon sisällä on kasa muoviroskaa. Inhottavaa. Alkaa ihan hävettää oman lajinsa puolesta, kun saa tietää, mitä kaikkea karseaa ihmiset tekevät, ja siis ihan niinkin "vähäpätöinen" juttu kuin roskien heittäminen luontoon (mereen). No, ei yksi roska vielä mitään, mutta kun kaikki muutkin tekevät niin ja vielä ihan tavan kanssa eli monta/hlö.

Piraajoita (piranjoita? Miten se oikein kirjoitetaan...?)

Hohoo, nämä kalat vasta veikeitä olivat!

Flamingojengi. 

Ne ovat kyllä kauniita lintuja.

Mustakaulajoutsen.

Voi, sitten Satun lempipaikka: Affeninsel eli apinasaari. Pienellä saarella oli köysiratoja, joissa kiipeili tällaisia pikkuisia apinoita. Saarelle pääsi siltaa pitkin ja vain tietty määrä henkilöitä päästettiin sinne kerrallaan.

Ne olivat aikamoisia kiipeilijöitä.

Tämä yksi osasi poseerata häntä sylissä tuolla lailla!

Oi, sitten oli seeproja.

Sellaisia pienen ponin kokoisia. Ja tuollaiset hevosen jalat ja hevosen silmät ja korvat ja turpa ja kaikki. 

Ja erittäin hevosmaisia ilmeitä kaiken lisäksi.

Ja asennetta. Puska on vihreämpi ja paljon vähemmän kaluttu aidan toisella puolella kuin tuo lyhyeksi närhitty sänki tuolla.

Tämä kaveri oli varsinainen linssilude ja utelias kuin mikä. Pyöri lasin edessä edestakaisin niin, ettei meinannut kuvaa saada otetuksi.

Kattohaikara.

Kattohaikaran vauvoja.

Jakkeja. Niiden maito on kuulemma aika ravitsevaa.

Tätä petoa kuvatessa tulin ehkä ottaneeksi tarkkoja kuvia ennemminkin tuosta verkosta kuin itse päähenkilöstä. Amurintiikeri.

Nämä kaksi lumileopardia (Schneeleopard) olivat päivätorkuilla niin kuin amurintiikerikin. Eikä ihme, ulkona oli nimittäin aika ihana kesäpäivä.

Pikkupanda (Kleinpanda). Aika monet luonnontiedetermit on suoria suomennoksia saksasta.

Näistä linnuista sai todella huonoja kuvia tuon jättikokoisen verkon takia (joka oli niin paksua, että sen läpi katselukin oli hieman hankalaa). Musta, punasilmäinen haikara, mutta nimi ei nyt palaa mieleen.

Guanacoja.

Tuolla näkyy myös iso lintu, nandu.

Alpakoita.

Joita oli myös tietenkin pakko saada koskea...

Kanoja ja kukko.

Kukko pörhisteli meille oikein kovasti, mutta työnsi päänsä aina piiloon, kun otin kuvan.

Nämä ovat laamoja.

Viisaammat kertokoon totuuden, mutta meille on opetettu niin, että laamat ovat isoja ja inhottavia, alpakat pienempiä (luonteesta en muista). Laamat sylkevät, ja olisikin hyvä jos vain sylkeä saisi naamaan, mutta kun se tulee sieltä jostain ohutsuolen mutkasta asti... (ah, eläinlääkäreiden työn päivänpaisteisempia puolia...)

Hylkeet uiskeltelivat ympäri aitaustaan. Olivat selvästi uteliaalla tuulella.

Gorillat olivat aikamoinen näky. Näiden tällaisten apinoiden edessä aina jotenkin alkaa ihmetellä... miten joku on joskus voinut edes epäillä, että me ei oltaisi noille sukua? Ihan samat ilmeet ja eleet, ja vielä nuo kädet... 

Gorilloja oli ehkä seitsemän tai kahdeksan.

Tämä iso oli paikan pomo, ja ainoa uros. Katsoimme seinältä, että tämä vanha uros täytti tänä vuonna 40 vuotta.

Sorsia.

Lisää apinoita ulkosalla.

Paviaaneja.

Sitten mentiin katsomaan norsuja. Ne olivat toisella puolella tietä, ja sinne mentiin sillan ali erillistä reittiä.

Norsuja oli ulkona ja sisällä. Tällainen iso kuplahalli oli rakennettu niille sisäaitaukseksi. 

Siellä se vauva on! Vauva tosin on jo 3-vuotias ja painaa 120 kg.

Vauva leikki enimmäkseen yksikseen...!

Lopuksi käytiin vielä valtavassa hallissa, johon oli luotu sademetsäolosuhteet - ilman kosteus ja lämpötila olivat aikamoiset! Kiipesimme puiden latvojen tasalle portaita pitkin, ja siellä oli kuulemma +35 astetta. Eläimet puuhailivat siellä keskenään mitkä mitäkin.

Kasvit olivat valtavat suuria ja niitä oli paljon.

Tällaisia pieniä, punaisia lintuja oli joka paikassa.

Jonkinlainen ruokintasysteemi varmaankin.

Punainen lintu. Suojaväri on varmasti hyvä ainakin kaikille dikromaattisille pedoille...

Hassuja kasveja.

Pari sininokkaista sorsaa.

Ja vielä viimeinen; puut olivat kyllä keksineet ties mitä kasvutyylejä.