parvolasta

eli tautisulun takaa eristysosastolta. Olen viettänyt siellä paljon aikaa eilisen ja tämän päivän aikana kissanpentuja ruokkien. Niitä oli aamulla vielä neljä, mutta yksi kuoli tänään, joten nyt on enää kaksi parvolassa ja kolmas teholla oman tautisulkunsa takana.

Parvo täytynee avata muille kuin asiaan vihkiytyneille - kissan parvovirus- eli panleukopeniavirusinfektio on suomeksi kissarutto, joka kuuluu Suomessa (ja varmaan täällä Sveitsissäkin) kissojen rokotusohjelmaan (tarkistin asian ja ensimmäinen piikki annetaan kissanpennuille 12 vk ikäisenä). Rokotusten pointti on tämän taudin kohdalla ehkä ennemminkin suojella laumaimmuniteetin avulla pentuja kuin estää aikuista kissaa sairastumasta kissaruttoon. Ymmärsin, että nämä pennut olivat emottomia ja löytyneet jostain kadulta (olivat siis kaikki saman omistajan), iästä on vaikea sanoa mitään koska kasvu on hidastunut taudin takia mutta tänään ainakin punnitsin yhden pennun n. 400g. Se, joka tänään kuoli, oli ehkä vähän yli puolet tuosta (samaa pentuetta kuitenkin), mutta heikko kuin mikä, ei yhtään sellainen hassu piipittäjä vaan vaisu ja unelias.

Eilen meillä kävi potilaana toinenkin emoton löytökissapentue. Ne olivat 4pv ikäisiä, silmät yhä ummessa. Ongelma taisi olla se, että paino ei noussut ja lisäksi kaksi kolmesta pennusta ei ollut kakkinut lainkaan - niiden tuoja kyllä vakuutti juottaneensa maidonkorviketta oikean määrän ja oikean lämpöisenä kahden tunnin välein vuorokauden ympäri. Keuhkoonkaan maito ei ollut mennyt. Nämä mysteerikissanpennut lähtivät kotiin, koska eläinsuojelujärjestöllä (johon pentujen tuoja kuului) ei ollut rahaa kalliiseen sairaalahoitoon. Pennut olivat kyllä suloisia.

Toinen eilinen potilas oli bengalinaaras, jolla oli neljä erittäin puheliasta pentua ("viäää! jiää!") ja neurologisia oireita. Pentujen kanssa oli käynyt niin, että kaksi oli syntynyt 21.5., yksi kuollut ja kaksi muuta elävää pari päivää myöhemmin eli 24.5. Kaksi pentua oli selvästi muita kahta isompia. Emolla oli muitakin ongelmia, se oli syömätön ja vaisu, oksentanutkin pari kertaa, eikä siltä tullut maitoa. Se taisi jäädä teholle, mutta tänään en käynyt siellä katsomassa, miten sillä menee.

Uusi hurja juttu tuli eilen vastaan; täällä Sveitsissä laitetaan glukoosia nahan alle. Ei raakana 5 %, se laimennetaan 2,5 %, mutta se on silti tosi väkevää. Parvolan pennuillekin oli tehty niin jossain muulla klinikalla, ja kummankin pennun kumpaankin masmaloon (takajalan etupuolen löysään nahkaan) oli kasvanut valtavat paiseet. Glukoosi on loistava kasvualusta kaikelle ällöttävälle, jota injisoidessa tulee vahingossa siirtäneeksi syvempiin kudoksiin (ja jo tämän pitäisi riittää syyksi olla ikinä laittamatta glukoosia nahan alle), ja kun meillä on vielä luuydinlamasta kärsivä potilas...

Tänään meille tuli n. klo kolmelta iltapäivällä synnyttävä unkarinvisla, jolle diagnosoitiin polteheikkous - luulisin, että sitä oli ehkä yritetty jo hoitaa jotenkin, koska tuskinpa sitä suoraan sektiopöydälle heitettäisiin. Minua ei päästetty katsomaan sektiota, koska olin ollut parvolassa (jossa on vain kissoja ja vaihdoin vaatteet), mutta pentujen elvyttämisessä sain auttaa (mikä logiikka tässäkin nyt sitten oli... pennuthan ne siihen sairastuvat eikä emo...). Avustajat toivat pentuja yhden kerrallaan valmisteluhuoneen puolelle, jossa me odottelimme. Pentuja piti hieroa pyyhkeen sisällä niin kovakouraisesti kuin vain rohkeni (ja sitten piti vielä hieroa astetta kovempaa). Yksi hoitaja käytti imukuppia ja poisti pentujen suusta ja sieraimista eritteitä ja rähmää. Meillä oli todella hauskaa! Emon anestesiasta pitää sanoa sen verran, että ei esilääkitystä, induktio propofolilla 6 mg/kg iv., ylläpito kaasuilla. Se oli saanut anestesian aikana kerran boluksena levometadonia. Ajatuksena on se, että pennut itse saisivat mahdollisimman vähän nukutusaineita. Pentuja hieroessa ne eivät aluksi edes hengittäneet, mutta ehkä viidessä minuutissa kyljet alkoivat kohoilemaan itsestään ja vielä toiset viisi minuuttia, alkoi kuulua heikkoa vikinää. Kaikkein hauskinta oli se, että valmistelun verikaasukonetta oli tullut korjaamaan eräs mies, joka korjasi sitä suurin piirtein keskellä meidän työmaatamme. Hän kävi vähän väliä kurkkimassa, mitä ihmettä tämä väenpaljous oikein merkitsee ja miksi pöydät näyttävät siltä kuin viisi ihmistä pesisi perunoita samassa vadissa, ja mistä tuo hassu ääni kuuluu (sitten kun pentuja alkoi virkoamaan). Pennut pantiin keskoskaappiin lämmittelemään ja siellä ne enimmäkseen kierivät sokkona ympäriinsä seiniin ja toisiinsa törmäillen. Niitä oli yhteensä kymmenen.

Tämä kuulostaa nyt ihan siltä, että minä vain luen kirjoja ja anestesiakaavakkeita ja alan heti eläimen nähdessäni miettiä kaiken maailman sairauksia ja oireita ja mitä ihmisten julmuus ja ajattelemattomuus on tehnyt tällekin eläinraukalle (no, teen sitäkin, varmaan ammattitauti). Todellisuudessa kuitenkin enimmän aikaa lässytän kissanpennuille (tänään myös koiranpennuille), matkin niiden puhetta ja pidän niitä käsissäni, vaikka olisinkin jo ottanut statukset ja ruokkinut ne. Niitä on niin kiva leikittää.

Ylihuomenna kotiin! Ei tosin lopullisesti, mulla on tämän viikonlopun jälkeen vielä kolme viikkoa käymättä (toinen Ambulanz ja sen jälkeen vielä ne heppasisätaudit). Mutta kyllä silti tuntuu mukavalta päästä käymään kotona! Huomenna voin jo tehdä lähtöselvityksen!